Makupaloja tieteen maailmasta

Ihmisten välisen luottamuksen juurilla

Kansainvälinen pikkulasten mielenterveysjärjestö WAIMH (World Association of Infant Mental Health) järjesti kesäkuussa 14:nnen maailmankongressinsa otsikolla Babies: Their contributions, our responsibilities.

Kongressin etukäteistilaisuutena järjestettiin Peter Fonagyn kunniaksi hänen mukaansa nimetty workshop. Fonagy on mielellistämisen käsitteen ja teorian sekä siihen pohjautuvan psykoterapiamuodon kehittäjä[1]. Hän puhui tilaisuudessa itse otsikolla: ”From mentalization to communication systems in understanding why psychological interventions work.”

Fonagy lähti liikkeelle varhaisten ihmissuhteiden merkityksestä luottamuksen syntymiselle. Kiintymyssuhdeteorian mukaan äiti, isä tai muut hoivaavat ihmiset antavat meille perustavan opin siitä, millaisia toiset ihmiset ovat, ja mitä heiltä voi odottaa. Kun vanhempi käyttää vuorovaikutuksessa lapsensa kanssa selkeitä merkkejä (ostensive cues), lapselle kehittyy luottamus vanhempia ja heiltä saatavaa tietoa kohtaan. Fonagy käytti tästä käsitettä ”epistemic trust”, vapaasti käännettynä luottamus ihmisten välittämän tiedon oikeellisuuteen. Sen sijaan esimerkiksi toistuva ristiriita sen välillä, mitä vanhempi sanoo ja toisaalta kehollaan viestii, tuottaa selkeyden sijaan lapselle epävarmuutta ja aiheuttaa epäluottamusta.

Esimerkkinä voisi kuvitella vanhemman joka sanoo: ”Teen tämän sinun parhaaksesi” mutta samalla on suuttumuksesta jännittynyt ja puhuu kireällä äänellä. Lapselle välittyvä kokonaisuus on hämmentävä, kun sanojen merkitys on hyväntahtoinen, mutta muu kehon kieli viestii vihamielisyyttä. Ei synny elämystä siitä, että vanhempi tarkoittaa mitä sanoo ja on siis luotettava.

Fonagyn mukaan lapselle voi tällöin kehittyä yleinen epäluottamus ihmisten välittämän tiedon oikeellisuuteen (epistemic mistrust). Käytännössä seurauksena on jatkuva epäluuloisuus suhteessa sosiaaliseen ympäristöön ja edelleen sietämätön sosiaalinen eristäytyneisyys. Fonagy pohti tämän ”episteemisen epäluottamuksen” vaikutuksia myös psykoterapiasta hyötymiseen.

Sekä kliininen kokemus että tutkimuksellinen tieto viittaavat siihen, että lapsuudessaan traumatisoituneiden, dissosiaatio-oireista kärsivien henkilöiden toipuminen edellyttää pitkää psykoterapeuttista hoitoa[2]. Todennäköisesti tällaisissa perheissä viestintä on epäselvää[3], kaltoinkohtelu salataan, sitä vähätellään jne. Sen seurauksena epäluottamus muihin ihmisiin ja heiltä saatavaan tietoon voi olla suurta ja kohdistua ymmärrettävästi myös psykoterapeuttiin. Riittävän luottamussuhteen muodostuminen, jotta syntyy niin sanottu terapeuttinen liitto asiakkaan ja terapeutin välille, vie tällöin paljon aikaa.

Varsinaisten kongressiesitysten lyhennelmät ovat nähtävissä osoitteessa:

http://www.waimh.org/files/IMHJ/WAIMH%202014%20IMHJ%20Supplement.pdf

[1]Fonagy, P.;Gergely, G.;Jurist, E.;& Target, M. (2002). Affect Regulation, Mentalization, and the Development of the Self. New York: Other Press.

[2] Esim. Brand, B.;Classen, C.;Lanius, R.;Loewenstein, R.;McNary, S.;& Pain, C. (2009). A naturalistic study of dissociative identity disorder and disossiative disorder not otherwise specified patients treated by community clinicians. Psychological Trauma, Theory, Research, Practice, and Policy, 1(2), 153-171.

[3] Dutra, L.;Bureau, J.-F.;Holmes, B.;Lyubchik, A.;& Lyons-Ruth, K. (2009). Quality of Early Care and Childhood Trauma: A Prospective Study of Developmental Pathways to Dissociation. The Journal of Nervous and Mental Disease, 197, 383-390.


 

 

Kommentointi on suljettu, mutta paluuviitteet ja päivitysilmoitukset ovat avoinna.